Xander Karskens on Suomen Paviljongin kuraattori Venetsian Biennaalissa vuonna 2017. Hän työskentelee parhaillaan Suomea Venetsiassa edustavien taiteilijoiden Erkka Nissisen ja Nathaniel Mellorsin kanssa heidän toteuttaessaan The Aalto Natives– nimistä teosta toukokuussa aukeavaan näyttelyyn. Karskens otti hiljattain vastaan myös paikan Cobra-museon taiteellisena johtajana Amstelveenissä Hollannissa, missä Hanna Ohtonen haastatteli häntä lyhyesti.
Kertoisitko, kuinka päädyit Suomen Paviljongin kuraattoriksi? Ilmeisesti olet tuntenut Erkan ja Nathanielin jo jonkin aikaa?
Olen tuntenut Nathanielin 2000-luvun alusta asti. Ensimmäinen projekti, jonka parissa teimme yhdessä töitä oli hänen näyttelynsä The Pink Mist Galerie Fons Weltersissä Amsterdamissa, missä itse työskentelin silloin. Pidin hänen töitään erittäin voimakkaina ja kielellisesti älykkäinä, ja viehätyin niiden tavasta viitata laajan kattaukseen absurdeja ja satiirisia perinteitä. Pidin myös hänen leikkisästä ja huolettomasta tavastaan yhdistellä installaatioissaan eri medioita, kuten veistosta ja videota. Vaikka Nathaniel oli tuolloin vielä nuori, oli hänellä jo hyvin omaperäinen tyyli tehdä taidetta, joka erottui tuolloin valtaapitävästä, teoria- ja tutkimuspohjaisesta työskentelystä.
Erkan tapasin, kun hän oli residenssissä Rijksakademiessä Amsterdamissa vuonna 2007. Siellä hän tutustui myös Nathanieliin. Erkka oli ehkä vielä enemmän ainutlaatuisen omaperäinen kuin Nathaniel. Hän teki hassun näköisiä 3D-animaatioita, joita moni piti ’huonon maun’ mukaisina, mutta minusta ne olivat hulvattomia. Hän oli myös täysin epäkiinnostunut kuulumaan ’taidepiireihin’, tai ylipäätään mihinkään sosiaalisesti määritettyyn ryhmään. Hän vain työskenteli omien, hyvin fiksujen ja hullujen asioidensa parissa. Jos kysyin häneltä niistä mitään, hän vastasi jokaiseen kysymykseen yksinkertaisesti ”kyllä”.
Lopulta työskentelin erikseen sekä Erkan että Nathanielin kanssa kuraattorina De Hallen Haarlemissa, missä näytimme heidän töitään. Kun Venetsian avoin haku julkistettiin, Erkka oli yhteydessä minuun ja Nathanieliin ja pyysi meidät kehittämään kanssaan suunnitelman Aalto-paviljonkia varten. Se tuntui luontevalta asialta tehdä, koska yhteys välillämme oli hyvin läheinen.
Tunnet Erkan ja Nathanielin siis hyvin ja olet seurannut heidän työprosessiaan. Mitä odotat eniten Aalto Natives- näyttelyltä Venetsian avajaisten lähestyessä?
Yksi jännittävimmistä puolista heidän yhteistyössään on se, että he tekevät tätä teosta yhdessä joka tasolla. He työskentelevät molemmat ensimmäistä kertaa ikinä duona, kehittäen yhdessä jokaisen idean konseptista tuotantoon; kirjoittaen, luonnostellen, veistäen ja filmaten yhdessä. Käytännössä he viettävät yhden kokonaisen vuoden toistensa seurassa.
Tämä synnyttää projektille hyvin erityisen, arvaamattoman dynamiikan, joka on tähän asti tuottanut uskomatonta, luovaa energiaa. Oltuani mukana tässä prosessissa ensimmäisistä ideoista ja versioista alkaen, yksi asia jota odotan paljon, on valmiin työn näkeminen paviljongissa. Tällä teoksella on vakaa mutta hyvin avoin rakenne, joka antaa tilaa ideoiden kehittelylle matkan varrella. Tämä on kuraattorina minulle positiivisesti todella jännittävää.
Sen sijaan, että teoksen tuotanto seuraisi askel askeleelta lukkoon lyötyä suunnitelmaa, on se nyt hyvin avoimen yhteistyön suora tulos.
Koska olet itse Hollannissa, Erkka asuu New Yorkissa ja Nathaniel Los Angelesissa, ja lisäksi Frame toimii Suomesta käsin, tämä projekti on levittäytynyt maantieteellisesti laajalle. Miten olet selvinnyt tämän tuottamista haasteista?
Jokin aika sitten bulgarialainen mystikko, tohtori Timen Timeff esitteli minulle vertikaalisen ajan konseptin. Tämä eroaa horisontaalisesta ajasta, jossa lähes kaikki elävät. Vertikaalinen aika on salainen, hämärä, meta-ajallinen konsepti, joka sallii minun työskennellä eri aikavyöhykkeissä samaan aikaan. Venetsian jälkeen liu’un takaisin horisontaaliseen aikaan, toivottavasti ilman fyysisiä seurauksia.
Sinut on juuri nimitetty Cobra-museon taiteelliseksi johtajaksi – onneksi olkoon! Kuinka työ on sujunut tähän mennessä? Aiotko tehdä muutoksia museon käytänteisiin uudessa roolissasi?
Cobra on erittäin mielenkiintoisessa vaiheessa tällä hetkellä. Se on keskellä muutosta, missä se etsii uusia tapoja tutkia, esittää ja levittää Cobran perintöä. Yksi asia, jota toivon pystyväni kehittämään ohjelmoidumpaan suuntaan on yhteys Cobran sekä nykytaiteen ja ajattelun välillä. Cobraan liittyy niin paljon relevantteja ajatuksia suhteessa nykyiseen ajan henkeen, että se voi toimia hyvänä linssinä, jonka läpi tarkastella tämän hetkisiä kysymyksiä radikaalisuudesta, vastarinnasta, sekä yhteydestä elämän ja taiteen välillä.
Toki Cobrassa oli kyse myös intensiivisen, affektiivisen vastareaktion herättelemisestä ja visuaalisesta elämänilosta; elementeistä, jotka ovat jossain määrin kaikonneet suuresta osasta nykykäytänteitä. Niinpä tämänhetkistä keskustelua autonomian ja osalllistamisen vastakkainasettelusta – joka on yksi olennaisimmista keskusteluista koskien taiteen paikkaa maailmassa – voidaan jatkaa katsomalla Cobran sodanjälkeistä avant-gardea, joka kokeili ja kyseenalaisti näitä konsepteja. Toivon voivani käsitellä näitä kysymyksiä ohjelmassa, jossa Cobra ja nykytaide esitetään rinnakkain, luoden niiden välille ristipölytyksen ja vaihdon hetkiä.
Cobran perintö on todelle mielenkiintoinen ja on hienoa päästä näkemään, mihin suuntaan museo ja sinä sitä viette. Cobra-liikkeen sekä Erkan ja Nathanielin työskentelyn muotokielessä ja politiikassa on jotain samankaltaista; ’epäsivistynyt’ ilmaisu ja tahdonmukainen erkaneminen muista taiteen muodoista. Kuulostaako tämä tuulesta temmatulta, vai etsiydytkö sinä projekteihin, jotka liikkuvat tällaisella alueella?
Tämä on mielestäni erittäin relevantti huomio. Tunnen suurta vetoa taiteelliseen ilmaisuun, joka käyttää hyväkseen henkilökohtaista, muodollista sanastoa ja käsittelee irrationaalisia, groteskeja ja animistisia aihemaailmoja – laajemmin ajateltuna taiteeseen, joka rakentaa itsestään maailman, sen sijaan että osoittaa kohti ulkomaailmaa tai viittaa johonkin ’mielenkiintoiseen’. Vaikka onkin oltava varovainen tehdessään tällaisia historiasta riippumattomia väittämiä, voidaan Cobran taiteilijoiden sekä Erkan ja Nathanielin työskentelyjen välillä tunnistaa rinnakkaisuuksia. Heitä yhdistää muun muassa kiinnostus lapsekasta, groteskia ja naivistista ilmaisua kohtaan, sekä viehättyneisyys ’ihmispedosta’, Asger Jornin sanaa lainatakseni. Ei ole siis ihme, että Nathaniel voitti Cobran taidepalkinnon vuonna 2011.
Hanna Ohtonen, Frame