Jussi Koitela
Kulttuuria kaikille -palvelun verkkosivuilla helmikuussa 2021 julkaistussa blogitekstissä (Ilmassa leijuva sopivuus, 9.2.2021) kirjoitin taiteen laadusta ja siihen liittyvästä vallasta. Teksti päättyy taideinstituutioille suunnattuun kehotukseen arvottaa ja mitata yksittäisen teoksen sijaan sitä, miten instituutiot itse sitoutuvat kulttuurisiin ja poliittisiin kamppaluhin ja kokemuksiiin, joihin taiteilijat ovat osallisia.
Blogia seuranneessa Facebook-keskustelussa (9.2.2021) eräs kommentoija painotti, että marginaalissa oleva taiteilija monesti toivoisi, että hänen työtään arvostettaisiin taiteen laadun kautta, eikä osana “vain” kulttuurisia kamppailuja.
Mietin, monesti, että tällainen näkökulma kumpuaa nykytaidekentän arvottamisen ja palkitsemisen rakenteista, jotka korostavat “itsenäistä” ilmaisua ja yksilön “itsenäistä” kyvykkyyttä itsestäänselvänä ja luonnollistettuna arvokkaana ominaisuuksina.
Itsenäisyyden illuusio
Tämä “itsenäisyyden” ajatus kuitenkin unohtaa yhä uudelleen sidonnaisuudet ja yhteydet, joita muun muassa dekolonialistinen, feministinen ja vammaispoliittinen ajattelu ja kamppailu ovat korostaneet jo vuosikymmeniä. Taiteen tekeminen, esittäminen sekä taiteilija itsessään ovat osa kulttuurisia, taloudellisia ja poliittisia verkostoja, joissa yhteydet ja riippuvuudet ovat osa kaikkea toimintaa ja olemista.
Mitään, minkä ymmärrämme “itsenäiseksi” teokseksi, ei voi katsoa olevan olemassa ilman monenlaista tukea, hoivaa ja vaikutusta, joita yhteisöt, instituutiot ja yhteiskunta tarjoavat. Itsenäisyyden illuusio on jotain, joka mahdollistuu joillekin, koska moni muu näkee sen eteen suunnattomasti vaivaa ja siihen keskitetään erilaisia resursseja.
Taiteilija hyötyy esimerkiksi maahanmuuttajataustaisten siivoojien tekemästä työstä näyttelypaikassa. Samalla tavalla koko taidekenttä on välillisesti riippuvainen Suomen valtion toteuttamasta asuttajakolonialismista Saamenmaalla tai suomalaisten suuryhtiön sellutehtaassa esimerkiksi Brasiliassa. Taiteen julkinen ja yksityinen rahoitus on aina yhteydessä valtioon, joka puolestaan on kytköksissä verotulojen kautta globaalia kauppaa tekeviin yrityksiin. Vastaavasti taiteilijan ja teosten hyväksi uhrataan jatkuvasti muunlajisia toimijoita ja “kuollutta” materiaa, jota sitten arkisesti arvotamme taiteena.
Kuitenkin nykytaide ja sen instituutiot luovat ja uusintavat samaan aikaan kertomusta itsenäisestä teoksesta ja taiteilijasta. Teoksen ja taiteilijan tulisi ikään kuin ylittää kulttuurisen ja materiaalisten kamppailuiden kenttä ja siirtyä “itsenäisen” ilmaisun tasolle. Tätä illuusiota pidetään yllä rakenteilla ja kertomuksilla, jotka ovat tarjonneet joillekin, yleensä valkoisen kyvykkään kehon ja sopivan taustan omaavalle yksilölle mahdollisuuden tähän “luokkanousuun”.
Jotta taide tai taiteilija voi olla olemassa tässä arvottamisen rakenteessa, tarvitaan verkostoihin nojaavaa tukea ja resursseja, sekä kertomusta itsenäisestä taiteilijasta ja teoksesta.
Mitä yhteisöä taide tukee?
Nykytaidekentässä on paljon riippuvuutta, jota sellaiseksi ei kutsuta, vaan se ymmärretään normalisoidussa rakenteeksi, joissa jotkut yksilöt voivat toimia “itsenäisesti” ja luoda teoksia, joita voidaan arvottaa laadukkaaksi taiteeksi.
Jotta marginalisoidun ryhmän kulttuurista ilmaisua voidaan arvottaa samoilla tavoilla taiteeksi, heidän tulee ikään saavuttaa tämä sama “itsenäisyys” ja “ylittää” riippuvuudet. Siis ne samat riippuvuudet, joista hyötyminen näyttäytyy joidenkin kohdalla niiden ylittämisenä.
Yhteisöjen, yksilöiden ja tuen suhteesta kerrotaaan taidekentällä jatkuvasti erilaisia tarinoita, joita vahvistetaan erilaisilla tukirakenteilla. Hyvänä esimerkkinä tästä on taidekentällä esiintyvä käsite “yhteisötaide”, joka on institutionalisoitu osaksi taidekentän tukirakenteita. Se kuvaa taiteellista toimintaa, joka on osa yhteisöä ja näkee yhteisön osallistujina yleisönä olemisen sijaan.
Kuitenkin voi ymmärtää, että samalla tavalla yksilön työhuoneella tekemä taide, joka esitetään museossa, on yhteisötaidetta, sillä taideyhteisö, joka sitä tukee ja institutionalisoi sen, käyttää sitä yhteisön, luokan ja ihmisryhmän vahvistamiseen ja säilyttämiseen. Tämä yhteisö on monesti vaan eri kuin “yhteisötaiteen” kohdeyleisö, joka on monesti se yhteisö, jonka ei katsota tulevan museoon sisälle.
Kuka saa tukea ja ketä?
Mielestäni olisi tärkeää kiinnittää huomiota siihen, kuka on oikeutettu tukeen ja kuka ei? Kenen ja minkä katsotaan tarvitsevan tukea ja kenen ei? Millaista tukea teoksen ja taiteilijan tulee saada, jotta ymmärrämme ne sellaisiksi? Ja lopulta siihen, kuka pääsee tukijan rooliin ja minkälaista taiteilijaa ja taidetta nämä voivat tukea.
Voiko taidetta olla olemassa ilman normalisoitua käsitystä tuesta, tukijasta ja sen kohteesta?
Edeltävä esimerkki “yhteisötaiteesta” kertoo yhden tavan sanallistaa ja normalisoida sitä kuka tarvitsee tukea ja kuka sitä saa antaa. Toisena esimerkkinä voi mainita saamelaisten taiteilijoiden rahoitustilanteen, jota taiteilija ja aktivisti Jenni Laiti sivuaa Koneen Säätiön julkaisemassa kirjoituksessa Taide on vapaa, kun me olemme vapaita (13.4.2021).
Laiti havainnollistaa, että vain pieni osa saamelaistaiteen ja kulttuurin rahoituksesta jaetaan saamelaiskäräjien kulttuurilautakunnan kautta, jolloin saamelaisen kulttuurin merkityksestä ja “laadusta” päättävät lähtökohtaisesti muut kuin saamelaiset itse ja samalla kulttuuri näyttäytyy aina toisen katseen kautta.
Tämä on räikeä esimerkki siitä, miten valtarakenteet määrittelevät, mitä tuetaan taiteena ja kuka sitä saa tukea. Taiteen instituutiot ovat kuitenkin täynnä samankaltaisia rakenteita ja toimintatapoja, vaikka ne yleensä haluavatkin häivyttää normalisoidut tuen ja hoivan käytännöt, jotka mahdollistavat joillekin “itsenäisen” taiteilijuuden ja heidän tuottamalle taiteelle “itsenäisen” aseman.
Jotta julkisesti rahoitetut taideinstituutiot voisivat toimia tasa-arvoisemmin ja demokraattisemmin – ja palvella muitakin ryhmiä kuin valkoisia eliittejä – niiden tulisi kertoa taiteesta sekä taidekentän ja yhteiskunnan rakenteista tarinaa, joka korostaa riippuvuutta ja tuen verkostoja.
Taidekentällä tulisi ymmärtää, että instituutiot luovat toiminnallaan ja puheellaan valtarakenteita, jotka määrittävät tuen ja hoivan muotoja ja kohteita, eikä vain nostaa uusia yksilöitä “luokkaan”, jossa voi nauttia mahdollisuudesta tulla nähdyksi ja tuetuksi “itsenäisenä”.
Jussi Koitela
Kirjoittaja on Framen ohjelmapäällikkö.
Tässä blogissa Framen työntekijät ja kirjoittajavieraat avaavat työtään taiteen parissa ja käsittelevät nykytaiteeseen liittyviä ajankohtaisia kysymyksiä. Tämä blogipostaus on julkaistu suomeksi.