Hollanti on nykytaideorganisaatioiden luvattu maa, jossa 200 000 euron vuosibudjetti on näyttelytoimijalle pieni. Voisiko sama olla mahdollista myös Suomessa, kysyy Framen blogissa viestintäpäällikkö Rosa Kuosmanen.
Frame ja Suomen Benelux-instituutti järjestivät toukokuussa suomalaisille kuvataidetoimijoille opintomatkan Hollantiin. Matka tutustutti osallistujat erilaisin nykytaideorganisaatioihin, gallerioihin ja näyttelytiloihin Haagissa, Rotterdamissa ja Amsterdamissa, tarkoituksena luoda uusia verkostoja paikalliseen taidekenttään. Keskeisenä tavoitteena oli lisäksi perehtyä hollantilaisten taideorganisaatioiden toiminta- ja rahoitusmalleihin, ja tuoda oppeja ja inspiraatiota takaisin Suomen kuvataidekentälle.
Hollanti valikoitui opintomatkan kohteeksi syystä. Hollanti on erilaisten kuvataideorganisaatioiden ja näyttelytoimijoiden luvattu maa, ainakin Suomesta katsottuna. Kolmessa vierailemassamme kaupungissa paikallinen nykytaiteen kenttä on vireä, korkeatasoinen, monitahoinen, sekä anteliaasti rahoitettu. (Suomessa nykytaiteen kenttä on kaikkea tätä paitsi viimeksi mainittua.)
Merkittävin kuvataiteen tukija, valtiorahoitteinen Mondriaan Fund jakaa Hollannissa vuosittain visuaaliselle taiteelle noin 30 miljoonaa euroa. Lukuisista rahoitusmuodoista yksi, nykytaidetoimijoille suunnattu neliportainen avustusmalli, ulottuu aloittelevan organisaation 25 000 eurosta merkittävän toimijan 275 000 euron vuosittaiseen avustukseen. Jokainen askelma edellyttää kasvavaa omarahoitusta, jota kattavat esimerkiksi kaupunkien merkittävät tuet taidetoimijoille. Yleensä rahoitus saadaan 4 vuodeksi kerrallaan.
Otetaan pari esimerkkiä. Haagilainen taidetila 1646 on esittänyt suomalaistenkin taiteilijoiden näyttelyitä. Galleria tuottaa ja esittää vuosittain noin viisi kuratoitua näyttelyä tai uutta teosta, jota taiteilija voi työstää tilan ylläpitämässä residenssissä. Osana taiteellista prosessia tuotetaan oheisohjelmisto, esimerkiksi yleisötapahtumia tai julkaisu. Vuosibudjetti: noin 400 000 euroa. Rotterdamilaisella Spangenin asuinalueella sijaitseva Tale of A Tub on vaihtoehtoinen taidetila, jolla on kuratoidun näyttelyohjelmiston lisäksi monipuolista yleisötyötä naapuruston asukkaiden sekä paikallisten koulujen kanssa. Vuosibudjetti on noin 200 000 euroa. Kymmenen tapaamamme taideorganisaation vastaavat luvut liikkuivat 200 000–2,4 miljoonan euron välillä.
Suomi rahoittaa kulttuuria noin 0,8 prosentilla valtion budjetista, millä ansaitsemme paikan EU-maista viiden heikoimman joukossa (Hollanti 1,1 %). Kuvataiteen rahoitus Suomessa on 1 prosentti kulttuuribudjetista, yhteensä reilut 15 miljoonaa euroa. Tänä vuonna kuvataideorganisaatiot pääsivät ensi kertaa Taiteen edistämiskeskuksen monivuotisen toiminta-avustuksen piiriin. Kentällä iloittiin myös, kun moni alueellisista taiteilijaseuroista, jotka muodostavat keskeisen osan kuvataidekenttämme näyttelytoimijoista, sai korotuksen toiminta-avustukseensa: 20 000 eurosta 30 000 euroon. Kuvataiteessa suurimmat avustukset, jotka kohdistuvat valtakunnallisille taiteilijaliitoille, ovat 100 000 euron luokkaa.
Suomessa kuvataidekohteissa vieraili ennen koronan aiheuttamaan katoa lähes 5 miljoonaa ihmistä vuodessa. Kävijöitä on siis valtavasti. Moni toimija ylläpitää jo nyt näyttelytilan lisäksi taidelainaamoa sekä muita palveluita taiteilijoille ja yleisöille. Jos ne tekevät tätä kaikkea jo nyt, mitä voitaisiinkaan tehdä moninkertaisella budjetilla?
Katsotaan siis, millaisissa asioissa moninkertainen budjetti näkyy käytännössä. Merkillepantavaa on erityisesti, että Hollannissa vierailemiemme näyttelytilojen ohjelmistot koostuvat pääosin kuratoiduista näyttelyistä, joissa taiteilija työskentelee useamman kuukauden tilan kanssa tiiviissä yhteistyössä tuottaakseen uuden teoksen tai teoskokonaisuuden. Näyttelyitä on 4–5 vuodessa, ja kuhunkin on varattu resurssit taiteilijan palkkiosta teosten tuotantokuluihin, markkinointiin ja yleisötyöhön.
Näyttelytuotantojen ja henkilökunnan lisäksi rahalla saa reilumpia työoloja. Kuinka ollakaan, Hollanti on toiminut esimerkkinä myös taiteilijoiden näyttelypalkkioissa. Lähes kaikki näyttelytilat maassa ovat sitoutuneet muutama vuosi sitten lanseeratun Kunstenaarshonorarium-palkkiolaskurin korvaustasoihin: esimerkiksi yksityisnäyttelystä taiteilija saa vähintään 7 500 euron palkkion. Viime vuosina onneksi Suomessakin taiteilijoiden palkkioita on alettu budjetoimaan rahoitushakemuksiin, mutta niiden jurruttaminen edellyttää näyttelytoimijoiden perusrahoituksen vahvistamista.
Samat toiminta- ja rahoitusmallit eivät toki ole niin vain monistettavissa erilaisiin taidekenttiin, eikä ruoho Hollannissakaan ole kauttaaltaan vihreää. On arvokasta myös, että mahdollisimman moni taiteilija saa näyttelyajan ja pääsee esille, mihin Suomen tiivis näyttelytahti osin tähtää. Näyttelyiden skaalaaminen on hankalaa myös, koska toiminnan vaikuttavuutta raportoidaan yleensä numeroin: montako taiteilijaa osallistui, montako näyttelyä järjestettiin ja paljonko yleisöä kävi.
Suomessa on kiinnostava, aktiivinen ja korkeatasoinen kuvataiteen kenttä, joka tuo nykytaidetta maksutta kaikkien ulottuville ympäri Suomea. Toiminnan pitkäjänteisyys ja kestävyys kuitenkin huolettavat monia. Jatkuvasti aliresursoidut organisaatiot tarvitsevat lisää henkilökuntaa, jotta toimintaa voidaan kehittää ja kasvattaa. Olisi vaikuttavuutta edellyttävältä rahoittajaltakin eettistä huolehtia, että taideorganisaatioilla on mahdollisuus työllistää riittävästi henkilökuntaa. Ellei sitten ajatella, että yleisölle ilmaista toimintaa voisi pyörittää ilmaiseksi.
Suomesta keskisuuret näyttelytilat – jotain gallerian ja taidemuseon väliltä – puuttuvat lähes täysin. Monet toimintatavat ja taiteen esittämisen konventiot istuvat tiukassa, mutta kokeilemista ja uudistumista jarruttaa myös rahanpuute. Ollaakseen keskisuuri toimija tarvitsee keskisuurta rahoitusta. Teostuotannot, kuratointi, yleisötyö, markkinointi ja omarahoituksen hankinta edellyttävät henkilökuntaa ja muita rakenteita. Ihan kuten millä tahansa muulla taiteenalalla.
Keskisuuret näyttelytilat eivät mahdollistaisi ainoastaan taiteilijoille uudenlaisia teoksia, näyttelytuotantoja ja taiteen esittämistä, vaan myös muille alan ammattilaisille – kuraattoreille, yleisötyön ammattilaisille, teknikoille, tuottajille ja markkinoijille – töitä. Tuotannollisen tuen lisäksi voitaisiin lisätä taiteen myyntiä, samoin muita asiantuntija- ja yleisöpalveluita.
Lopulta reissu osoittautui opintomatkaksi Hollannin lisäksi myös Suomen kuvataidekenttään ja sen ainutlaatuisuuteen. Matkan jälkeen olen entistä hämmästyneempi, miten monipuolista, rikasta ja laadukasta toimintaa pienelläkin rahoituksella voidaan pyörittää. Se ei kuitenkaan ole ylpeydenaihe, josta haluaisimme erityisesti pitää kiinni.
– Rosa Kuosmanen
Kirjoittaja on Framen viestintäpäällikkö
Kuva: Rotterdamilaisen Tale of A Tub -nykytaidetilan johtaja ja kuraattori Julia Geerlings esittelee toimintaa opintomatkan osallistujille. Kuva: Rosa Kuosmanen
Tässä blogissa Framen työntekijät ja kirjoittajavieraat avaavat työtään taiteen parissa ja käsittelevät nykytaiteeseen liittyviä ajankohtaisia kysymyksiä. Tämä blogipostaus on julkaistu suomeksi.