Tämän vuoden ensimmäinen Frame Espresso -keskustelutilaisuus järjestettiin Designmuseon auditoriossa torstaina 26. helmikuuta. Tilaisuuteen kokoontui yli 60 kuuntelijaa. Aiheena olivat taidelehdet ja niiden tulevaisuus.
Keskustelun lähtökohtana oli Framen tilaama asiantuntijaselvitys vuodelta 2013 taidelehtien tilanteesta ja siitä, kannattaisiko Framen ruveta julkaisemaan omaa taidelehteä. Alankomaalaisen Metropolis M:n päätoimittajan Dominiek Ruytersin ja norjalaisen Kunstkritikin päätoimittajan Jonas Ekebergin raportit olivat yksimielisiä siitä, että kansalliseen mainontaan painottuvien taidelehtien aikakausi on ohi. Selvitysten mukaan yleisinä tendensseinä (taide-)lehtikentällä voidaan nähdä siirtyminen painetusta julkaisusta verkkoon ja taidekritiikin julkaiseminen yhä useammin tapahtuman sivutuotteena.
Tilaisuuteen oli kutsuttu joukko Suomen taidelehtien edustajia kommentoimaan Framen tilaamaa selvitystä ja keskustelemaan yleisesti taidejulkaisun ja -kritiikin tulevaisuudesta. Keskusteluun osallistuivat Suomen vanhimman taidelehden Taiteen päätoimittaja Pessi Rautio, palkitun verkkolehden Mustekalan päätoimittaja Sini Mononen sekä FAT Finnish Art Todayssa vaikuttanut kuraattori Laura Köönikkä. Lisäksi mukana olivat taidelehtikentän uuden tulokkaan RabRabin päätoimittajat Sezgin Boynik ja Gregoire Rousseau. Keskustelua moderoi Framen johtaja Raija Koli.
Keskusteluun osallistuneiden neljän eri taidelehden edustajat taustoittivat aluksi erilaisia lähtökohtiaan. Suomen Taiteilijaseuran perustamaa ja omistamaa lehteä, Taidetta, on julkaistu nykyisessä muodossaan vuodesta 1959 lähtien. Alkuaikoina Taiteen painopisteenä olivat taidehistorialliset tekstit, mutta nykyään se julkaisee paljon näyttelyihin perustuvia taidearvosteluja. Taide-lehteä julkaistaan suomenkielisenä ja se onkin suunnattu ensisijaisesti suomalaiselle yleisölle.
Mustekalaa on sen perustamisesta lähtien, vuodesta 2003 asti, julkaistu verkossa – toistaiseksi vielä suomenkielisenä, mutta tarkoitus on julkaista artikkeleita myös englanniksi tulevaisuudessa, paljasti Sini Mononen tilaisuudessa. Omien sanojensa mukaan Mustekala on riippumaton, ei-kaupallinen, poikkitieteellinen ja -taiteellinen verkkolehti. Se pyrkii täyttämään pintaa syvemmälle menevän keskustelun puutteen eri taiteenaloilla sekä vastustamaan useissa valtamedioissa tapahtuvaa kritiikin alasajoa. Mustekala pyrkii tulevaisuudessa hyödyntämään verkkojulkaisun eri mahdollisuuksia, esimerkiksi ääntä ja videota.
Vuonna 2013 ensimmäistä kertaa ilmestynyt FAT Finnish Art Today on Suomessa ensimmäinen englanninkielellä julkaistava itsenäinen taidelehti. FATin voi Laura Köönikän mukaan määritellä lifestyle-lehdeksi, joka esittelee suomalaisia nuoria taiteilijoita ja pureutuu ajankohtaisiin ilmiöihin. FATia myydään yli 60 eri paikassa ympäri maailmaa.
Omakustanteinen Rabrab, jonka ensimmäinen numero ilmestyi viime vuoden lopulla, määrittelee itsensä lehtenä, joka on taiteen marginaalissa, ennemmin kuin taidelehtenä. Lehti ilmestyy puolen vuoden välein ja seuraavan numeron on tarkoitus ilmestyä myös verkossa. Rabrab ”Journal for Political and Formal Inquiries in Art” on kiinnostunut etenkin politiikan ja muodon välisistä jännitteistä sekä vastakohtaisuuksista. Rabrabin tekemiseen osallistuu suuri joukko taiteilijoita, jonka takia lehden keskiössä onkin taiteellinen tutkimus.
Taidelehtikentän haasteina rahoitus ja jakelu
Raija Koli avasi tilaisuuden kysymällä, pitäisikö Framen julkaista omaa taidelehteä, jonka tarkoitus olisi toimia niin sanottuna suomalaisen taiteen promootiolehtenä. Ekebergin ja Ruytersin raporttien mukaan tärkeimmäksi foorumiksi muodostuu internet, jos Frame päättää ryhtyä julkaisemaan lehteä. Saavuttaakseen uskottavan aseman taidelehtikentällä Framen pitäisi käyttää ulkopuolisia toimittajia. Selvitysten mukaan Framen tulisi tuottaa tapahtumalähtöisiä julkaisuja, kuten katalogeja ja kirjoja.
Laura Köönikkä oli vahvasti sitä mieltä, että Framen ei tulisi julkaista omaa painettua taidelehteä. Hän viittasi Näyttelyvaihtokeskus FRAMEn omiin julkaisuihin Frameriin ja Frameworkiin, joiden kustantaminen oli Köönikän mukaan kallista ja jakelu hankalaa. Osin tämän takia FATista luotiinkin taiteen lifestyle-lehti, jolle haluttiin löytää yleisöä myös laajemman yleisön piiristä. FAT sai rahoitusta opetus- ja kulttuuriministeriöltä, joka suhtautui innolla ideaan uudesta taidelehdestä. Köönikkä kannustikin tilaisuudessa suomalaisia taidelehtiä hakemaan rohkeasti rahoitusta opetus- ja kulttuuriministeriöltä.
Keskustelu kääntyi nopeasti taidelehtien rahoitukseen. Pessi Raution mielestä kyse on siitä, pitäisikö julkisen tahon tukea enemmän marginaalisia lehtiä, jotka tuottavat kriittis-teoreettista sisältöä, kuten Rabrab, vai keskittyä tukemaan Framen kaltaisia organisaatioita, jotka edistävät taiteilijan asemaa ja uraa kansainvälisestikin. Nykyään museot tuottavat suurelle yleisölle suunnattuja huippunimien näyttelyitä, joiden suosiota mitataan kävijämäärillä. Tämä tendenssi heijastuu myös Taide-lehden tekemisessä: se haluaa pitää myös suuren yleisön mielessään sisältöä tuottaessaan. Liian teoreettinen ja vaikea sisältö karkottaisi taiteesta kiinnostuneen yleisön, joka on muutenkin Raution mukaan Suomessa hyvin pieni.
Boynik vastasi Rautiolle, että hän vastustaa taiteen muuttamista yleishyödykkeeksi. Rabrab ei suinkaan pyri olemaan ajankohtainen, vaan se haluaa tuottaa sellaista sisältöä, jota luetaan vielä vuosien päästä.
Kysyttäessä taidelehtikentän haasteista Suomessa, ongelmakohtana nähtiin etenkin taidelehtien levitys ja se, miten taidejulkaisut saavuttavat yleisönsä. Esimerkiksi Rabrabia myydään ainoastaan kolmessa paikassa Helsingissä. Ylipäänsä vain harvat kirjakaupat ottavat taidelehtiä myyntiin, kommentoi Taide-lehden päätoimittaja Pessi Rautio. Suurin osa Taide-lehden myynnistä perustuukin tilauksille. Verkkolehti Mustekalalla on Monosen arvion mukaan n. 10 000 lukijaa kuukaudessa, ja luvut ovat kasvaneet entisestään lehden voitettua viime vuonna taiteen valtionpalkinnon.
Köönikän mielestä ”tavallisetkin” ihmiset pitäisi saada kiinnostumaan taiteesta. Framework oli hänen mielestään liian teoreettinen, jonka takia sitä päädyttiin jakamaan ilmaiseksi ihmisille. Monosen mielestä kyse ei kuitenkaan ole siitä, etteivät ihmiset olisi kiinnostuneita syvällisemmästä taidekritiikistä.
Kenelle taiteesta kirjoitetaan?
Keskustelua herätti myös se, kenelle taidelehtiä ylipäänsä suunnataan: taidekentän asiantuntijoille vai taiteesta kiinnostuneelle suurelle yleisölle? Rautio kertoi, että Taide-lehti on aina pyrkinyt tavoittamaan myös suurempaa lukijakuntaa, mutta se ei tarkoita sitä, että artikkelit olisivat yksinkertaisia ja lapsellisia. Köönikän mielestä olisi todella tärkeää, että taidekeskustelu löytäisi myös tavalliset ihmiset. ”Tarvitaan enemmän verta, hikeä ja kyyneleitä. Toivoisin, että taiteesta kirjoitettaisiin enemmän tunteella, niin että juttu oikeasti koskettaisi lukijaansa”, kommentoi Köönikkä. Lehtien pitäisi välttää elitististä ja liian vaikeaa näkökulmaa juttuihin. Hän viittasi myös uuteen verkkolehti Editiin, josta voisi tulla tällainen taidelehti.
Mononen oli samaa mieltä Köönikän kanssa, mutta hänen mielestään sen ei pitäisi tarkoittaa sitä, että taiteesta ei voisi kirjoittaa syvällisesti. On myös tärkeää, että vaikeista filosofisista aiheistakin kirjoitetaan niin, että maallikkokin pystyy ymmärtämään ne. Vaikka Rabrab on teoreettinen, Boynikin mielestä se ei silti ole vaikea lehti. Lehden vastaanotto on ollut hyvinkin innostunutta ja artikkeleista on pyydetty käännöksiä. Keskustelu populäärista taiteen kirjoittamisesta on myös harhaanjohtavaa, sillä nykytaide on nykytaidetta, eikä populistista taidetta, sanoo Boynik. Boynikin mielestä on myös absurdia miettiä sitä, kuka lehteä ostaa, sillä Rabrab tuottaa uutta tutkimusta, eikä kirjoita juttuja tietylle kohdeyleisölle. Rautio vertasi hyvää taiteilijaa hyvään taidelehteen: kumpikaan ei mieti sitä, kenelle tekee työtään.
Viimeiseksi Raija Koli esitti kysymyksen: pitäisikö olla enemmän taidelehtiä, joiden lähtökohtana on tapahtuma? Rautio sanoi, että katalogille saattaa olla helpompi saada rahoitusta, mutta loppujen lopuksi ketä todellisuudessa kiinnostaa lukea seminaarijulkaisua. ”Järjestäkää Espresson kaltaisia keskustelutilaisuuksia, mutta älkää kirjoittako niistä”, pyysi Rautio lopuksi.
Köönikkä pohti sitä, olisiko museoiden järkevämpää tuottaa kerran vuodessa kaikista näyttelyistään vuosikirjamainen julkaisu sen sijaan, että julkaisevat katalogin jokaisen näyttelyn ohessa. Olennaisinta Köönikän mielestä on kuitenkin pohtia sitä, miksi ylipäänsä julkaisee tekstejä. Monosen mielestä kirjoittaminen on olennainen osa ihmisen ajatteluprosessia ja kirjoitettu sana on demokraattisempaa kuin tapahtumat. Boynik kertoi, että Rabrab pyrkii luomaan tapahtuman joka kerta, kun taiteilija kirjoittaa taiteestaan.
Keskustelu taidelehtien tulevaisuudesta jatkuu IHME-nyktaidefestivaalin yhteydessä 29. maaliskuuta IHMEen avoimessa debatissa.