Raija Koli
Taiteen ja kulttuurin arvostuksesta suomalaisessa yhteiskunnassa kertoo paljon se, että kulttuuriministeri on viimeisen kahdeksan vuoden aikana vaihtunut kahdeksan kertaa. Koko itsenäisen Suomen historian aikana meillä on ollut ainoastaan kolme päätoimista kulttuuriministeriä.
Tällä viikolla taiteen ja kulttuurin toimijat ovat yhdistyneet yhteiseen kannanottoon viestittääkseen poliitikoille Helsingin Sanomissa kokosivun ilmoituksella alan hädästä ja epäreiluista päätöksistä toimeetulon takaamiseksi (tai epäämiseksi).
Ensi viikon torstaina 3.6. kulttuuriala kokoontuu osoittamaan mieltä Eduskuntatalon eteen: mitta on täysi. Koronarajoitukset ja veikkausvoittovarojen vähenemisen kohdistukset heikentävät kaikkien toimeentuloa ja näivettävät aloja.
Onko Suomessa lainkaan kulttuuripolitiikkaa? Opetus- ja kulttuuriministeriön sivuilta löytyy viittaus pääministeri Sanna Marinin hallitusohjelmaan, jonka mukaan ”elävä kulttuuri muodostaa sivistysyhteiskunnan itseisarvoisen perustan, vahvistaa demokratiaa ja sananvapautta”. Tarkoitus on lisätä luovien alojen työpaikkoja, sen osuutta BKT:sta ja parantaa alan työntekijöiden työskentelyedellytyksiä. Samalla kulttuuripalvelut olisivat paremmin saavutettavissa ja kulttuurin toimintaedellytykset olisivat vahvistuneet. Juuri tällä hetkellä tämä tuntuu pelkältä sanahelinältä.
2000-luvun alku kulttuuriministeriyden kulta-aikaa
Koronavuosi, rahapelituottojen väheneminen ja tätä seuraavat leikkaukset taiteen ja kulttuurin julkiseen rahoitukseen ensi vuodelle ovat osoittaneet, että suomalaiset poliitikot suhtautuvat ainakin näennäisen välinpitämättömästi taiteeseen ja kulttuuriin ja sen rooliin ja tehtävään yhteiskunnassa. Suomella onkin ollut itsenäisen historian aikana vain kolme varsinaista kulttuuriministeriä, kaikki seitsemän vuoden aikana 2000-luvun alussa: Suvi Lindén, (kok), Kaarina Dromberg (kok) ja Tanja Saarela (kesk). Opetusministeriön nimikin muuttui opetusministeriöstä opetus- ja kulttuuriministeriöksi vasta vuonna 2010.
Kulttuurin rahoittaminen ja luovien alojen vahvistaminen on poliittisen päätöksenteon seurausta. Se on pitkäjänteistä, suunnitelmallista toimintaa, jossa vastaava ministeri käy jatkuvaa keskustelua muiden yhteiskunnallisia asioita hoitavien ministerien ja oman virkamieskoneistonsa kanssa. Miten tällainen työ onnistuu, jos poliitikot hoitavat kulttuuriministerin pestiä sekä sivutoimisesti että keskimäärin vuoden kerrallaan?
Ministerin pöytä on tyhjentynyt viime vuosina usein. Kuva Kira Björklund.
Kahdeksas vuosi, kahdeksas ministeri
Frame aloitti toimintansa vuonna 2013. Tänä aikana Suomessa on ollut yhteensä kahdeksan kulttuuriministerin tehtäviä hoitavaa poliitikkoa:
kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki, Vas. 2011–2014;
kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitanen, SDP 2014–2015;
opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen, Kok. 2015–2017;
kulttuuri- ja urheiluministeri Sampo Terho, PS ja sininen tulevaisuus, 2017–2019:
tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikko Kesk. 2019;
tiede- ja kulttuuriministeri Hanna Kosonen, Kesk. 2019;
tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikko, Kesk. 2020–2021 ja nyt uunituore
tiede- ja kulttuuriministeri Antti Kurvinen, Kesk. 2021–.
Kahdeksan vuotta, kahdeksan ministeriä, kuusi puoluetta, neljä eri nimekettä. Millaista pitkäjänteistä vaikuttamistyötä taiteen ja kulttuurin alan toimijat voivat etujensa valvomiseksi tehdä? Minkälaista taide- ja kulttuuripolitiikkaa näin tiheästä vahdinvaihdosta seuraa?
Voin vain toivoa, että Antti Kurvinen hoitaa tehtäväänsä paneutuen ja huolella ja kohtelee eri taiteenaloja yhdenvertaisesti ja sillä arvostuksella, jonka kulttuuri ja kulttuurialan ammattilaiset tässä maassa ansaitsevat. Nyt on hetki toimia vahvan taiteen ja kulttuurin puolesta.
— Raija Koli
Kirjoittaja on Framen toimitusjohtaja.
Tässä blogissa Framen työntekijät ja kirjoittajavieraat avaavat työtään taiteen parissa ja käsittelevät nykytaiteeseen liittyviä ajankohtaisia kysymyksiä. Tämä blogipostaus on julkaistu suomeksi.