Framen uudessa sarjassa jututamme taiteilijoita, jotka ovat olleet hiljatttain esillä kansainvälisissä näyttelyissä tai projekteissa. Kysymme, mitä kansainvälisyys heille merkitsee ja millaista tukea taiteilijat ovat tiellään saanet.
Sarjan toisessa osassa kokemuksistaan kertoo maailmaa kiertänyt Kaarina Kaikkonen.
Pitkän linjan kuvataiteilija Kaarina Kaikkonen (s. 1952) vastasi kysymyksiimme näyttelykiireiden keskeltä. Kesällä 2013 Kaikkosen teoksia on ollut esillä Italian Arezzossa sekä Kiinassa, Shangaissa. Kaikkonen työskentelee usein luoden teoksia suoraan olemassaoleviin tiloihin tulkiten niitä uudelleen jokapäiväisten esineiden, kuten vaatteiden, avulla.
Taiteilijan ensimmäisiä ulkomaankokemuksia oli Saksassa järjestettävä Nürnbergin kansainvälinen piirustustriennaali vuonna 1985, jossa hän voitti tunnustuspalkinnon suurikokoisilla piirustuksillaan. Olen toiminut taiteilijana niin pitkään etten taida edes muistaa milloin olin ensimmäisen kerran esillä ulkomailla. Saksan jälkeen olin joka tapauksessa esillä useissa ryhmänäyttelyissä, mutta ensimmäinen yksityisnäyttelyni ulkomailla oli vasta vuonna 1997 Brysselissä, kertoo Kaikkonen.
Ensimmäinen tärkeä foorumi oli Havannan biennaali vuonna 2003: Biennaalin kuraattori Nelson Herrera kiersi monessa maassa Nifcan (Nordic Institute for Contemporary Art) kutsumana etsimässä pohjoismaista taiteilijaa ja valinta osui minuun. Sen esiintymisen seurauksena minulle on tullut monen monta näyttelykutsua. Usein näyttely poikii jonkun uuden kutsunäyttelyn; tärkeä oli esimerkiksi italialaisten järjestämä Venetsian biennaalin oheisnäyttely San Servolon saarella vuonna 2011.
Arezzon kesän 2013 näyttelyyn taiteilija osallistui kahdella kaupunkitilaan sijoittuvalla installaatiolla. Teokset saivat positiivisen vastaanoton: Kaikkoselle luovutettiin juryn pääpalkinto, kultainen Chimera-leijona. Näyttelykokemus on ollut taiteilijalle monella tapaa merkityksellinen: Vaikka kaupunki on pieni ja näyttely ennestään tuntematon, on näyttely ollut minulle tärkeä, olen korkeatasoisessa seurassa. Yllättävän hienolta tuntuu yhä, kun katselen tuota kultaista leijonaveistosta työpöydälläni. Teokset ovat saaneet runsaasti huomiota paikallisessa mediassa ja keskustelua on syntynyt myös Arezzon kuuluisaan hevoskilpailuun liittyen: Jotain kriittistäkin keskustelua oli kai syntynyt siitä, viekö teokseni huomion hevoskilpailulta tai säikkyvätkö hevoset teostani, tai miksi kaupunki tukee minun taidettani, mutta ei riittävästi hevoskilpailua. Arezzon biennaali on avoinna syyskuun alkuun asti, mutta jo nyt järjestäjät ovat pohtineet Kaikkosen teosten esilläpitämistä pidempäänkin.
Taiteilijan arki on tällä hetkellä täynnä matkustamista ja aikaa kuluu Kaikkosen mukaan yhä enemmän haastatteluihin sekä yhteydenpitoon, erityisesti Skypessä. Kansainvälisyyteen kuuluvat joskus myös kieliongelmat avustajien kanssa, vaikkapa Venäjällä, Italiassa, Chilessä tai Kiinassa. Kaikkonen toteaa kuitenkin englannin olevan ykköskieli jolla pärjää lähes joka paikassa. Residenssivaihtoa hän pitää hyvänä vaihtoehtona nuorille taiteilijoille vaikkei ole itse halunnutkaan asua pidempään missään residenssissä: Olen halunnut asua lasten ja perheen kanssa kotona Suomessa. Tykkään myös omasta työhuoneestani täällä. Mutta varmaankin residenssivaihtojen kautta saisi hyviä kontakteja.
Kaikkonen heittää myös haasteen kentän suuntaan: Tärkeää olisi myös saada kansainvälisiä kuraattoreita näkemään suomalaisten taiteilijoiden näyttelyitä ja teoksia. Suomalaistaiteilijat matkustavat nykyisin paljon; erityisesti videotaiteilijat ja valokuvataiteilijat ovat veistäjiä enemmän esillä ulkomaisissa näyttelyissä. Ehkä videoiden tekemistä rahoitetaan ja niitä tehdään ja opetetaan Suomen kouluissa enemmän kuin muualla, taiteilija pohtii. Itse en ole juurikaan Framen esittelemänä tavannut kuraattoreita tai saanut Framen järjestämiä näyttelykutsuja ulkomaille, vaan kutsut ovat tulleet enimmäkseen siten että joku kuraattori on jossain maassa nähnyt teokseni ja innostunut siitä. Mutta Framen apurahoja ulkomaisen näyttelyn järjestelykuluihin olen toki saanut, ja olen niistä tietenkin iloinen.
Apurahojen merkityksen Kaikkonen näkee muutenkin keskeisenä: Erityisesti valtion työskentelyapurahat ovat olleet ratkaisevan tärkeitä minulle. Ilman niitä minusta ei kenties olisi tullutkaan tällaista taiteilijaa, en olisi voinut alkuunkaan tehdä isotöisiä installaatioita ulkotiloihin. Ulkoinstallatiot ovat vaikeita myydä, ne ovat usein tilapäisiä enkä useinkaan ole edes tarkoittanut niitä kauppatavaraksi.
Rahan sijaan taiteilija kertoo saavansa energiaa teoksistaan ja kertoo ilokseen kuitenkin myös myyneensä muutaman suurikokoisen installaation. Apurahojen ansiosta olen voinut suuntautua siihen hullun hommaan mitä haluan tehdä, joten voin sanoa että apurahat ovat olleet keskeisiä kansainvälistymisessäni. Nähdäkseni Suomessa ja myös kaikissa Pohjoismaissa sekä Keski-Euroopasssa taidetta tuetaan enemmän kuin esimerkiksi Italiassa ja Espanjassa, tai vaikka USA:ssa ja Briteissä. Toki saksalainen taiteilija näkee helpommin kansainvälisiä näyttelyitä kuin suomalainen, maantiede vaikuttaa. Kaikkonen toivookin, että Suomeen tuotaisiin enemmän kansainvälisiä nimekkäiden taiteilijoiden näyttelyitä: minusta on aina opettavaista nähdä hyvää taidetta ja pohtia miksi juuri tuo taiteilja on niin menestynyt ja tehnyt pitkän uran.
Entä onko kansainvälisyys muuttanut taiteilijan tapaa katsoa maailmaa tai ovatko matkat ja ulkomaiden näyttelykokemukset vaikuttaneet itse taiteeseen? Enpä usko että taiteeni sisältö olisi sen takia muuttunut, mutta ehkä näköala on laajentunut, itseluottamusta ja rohkeutta on tullut lisää. Nyt päällimmäisenä pöydällä on lentoliput Tanskaan. Teen installaation KUNSTEN Museum of Modern Art:iin Aalborgissa syyskuun alussa. Sitten haluan keskittyä työhuoneeseen Suomessa; minulla on maaliskuussa yksityisnäyttely Helsingissä Forsblomin galleriassa.