Matkapäiväkirjaa ja institutionaalisia käytäntöjä Australiassa

Nykytaidefestivaali Baltic Circlen taiteellinen johtaja Satu Herrala osallistui organisaationsa yhdessä Framen ja HIAPin kanssa järjestämälle opintomatkalle Australiaan keväällä 2018. Herrala esittelee matkapäiväkirjassaan Melbournen ja Sydneyn taidekenttää sekä pohtii matkan herättämiä, erityisesti dekolonisaatioprosesseihin liittyviä kysymyksiä.

Ennen Framen järjestämää opintomatkaa olin käynyt Australiassa kahdesti: työskentelin maaliskuussa 2014 kolme viikkoa Uuden tanssin keskuksen Zodiakin ja Campbelltown Arts Centren taiteilijavaihto-ohjelmassa Sydneyssä ja vierailin lokakuussa 2017 Proximity ja Underbelly Arts -festivaaleilla Perthissä ja Sydneyssä.

Vierailut Australiaan ovat olleet minulle merkittäviä erityisesti kahdesta syystä: olen nähnyt hyviä esimerkkejä sekä siitä, miten taidekenttä voi olla edistämässä dekolonisaatioprosesseja yhteiskunnassa että siitä, miten festivaalit ja taidelaitokset voivat tukea taiteilijayhteisön keskinäistä solidaarisuutta. Siksi olin erityisen iloinen Baltic Circle -festivaalin saamasta kutsusta olla Framen ja HIAP:in kumppanina järjestämässä opintomatkaa Australiaan maaliskuussa 2018.

Festivaalin toiminnanjohtaja Hanna Nyman ja minä matkustimme Melbourneen ja Sydneyhyn osana 12-henkistä suomalaisista taidekentän toimijoista koostuvaa delegaatiota.

 

Melbourne, 12. maaliskuuta

Melbourne on erittäin taidemyönteinen kaupunki ja sinne onkin kehittynyt kiinnostava ja monipuolinen kenttä erilaisia toimijoita, joista monet tekevät yhteistyötä keskenään.

Matkan ensimmäinen vierailukohde oli Monash University Museum of Art Caulfieldin kaupunginosassa, Kulin-alkuperäiskansan mailla. Tapasimme siellä museonjohtaja Charlotte Dayn ja kuraattori Francis Parkerin, jonka johdolla tutustuimme konseptitaiteilija Mutlu Çerkezin työtä esittelevään näyttelyyn. En itse ollut koskaan aikaisemmin tullut edes ajatelleeksi, että yliopistolla voisi olla oma taidemuseo ja taidekokoelma.

Toinen vierailukohteemme oli Center for Contemporary Photography Fitzroyn kaupunginosassa, joka on vuosituhansia ollut Wurundjeri-kansan kokoontumispaikka ja tällä hetkellä yksi Melbournen voimakkaimmin gentrifikoituneita alueita. CCP:n johtaja Naomi Cass ja toiminnanjohtaja Christina Apostolidis esittelivät meille keskuksen toimintaa ja tarjosivat iltapäiväteet.

Päivän kolmas ja viimeinen kohde oli Arts House Melbournen pohjoisosassa, Wurundjeri ja Boon Wurrung -kansojen mailla. Olin kuullut paljon hyvää Arts Housesta sekä paikallisilta taiteilijoilta että kuraattorikollegoilta. Oli ilo tavata taiteellinen johtaja Josh Wright ja toiminnanjohtaja Catherine Jones, jotka kertoivat meille talon toiminnasta ja johdattelivat meidät läpi eri tilojen, joissa rakennettiin Festival of Live Arts -ohjelmistoon kuuluvia esityksiä, installaatioita ja tapahtumia. Tutustuimme mm. Kate MacIntoshin Worktable-teokseen, jossa kutsutaan yleisöä hajottamaan ja korjaamaan esineitä sekä Adele Varcoen Wowzzzeee-tehtaaseen, jossa yleisö saa ommella itselleen säihkyviä onesie-haalareita ja pukeutua niihin loppuillaksi.

 

Melbourne, 13. maaliskuuta

Toisena päivänä hajaannuimme Melbournen eri kohteisiin. Tutustuin ensin taiteilijavetoiseen Testing Grounds -tilaan, joka toimii väliaikaisena näyttely-, esitys- ja tapahtumapaikkana. Testing Groundsin kuraattori Arie Rain Glorie kertoi meille inspiroivasta toimintakonseptistaan: he antavat tilat ilmaiseksi taiteilijoiden käyttöön ja rohkaisevat heitä käyttämään niitä todella omaehtoisesti. Testing Groundsia rahoittaa kaupungin infrastruktuuria tukeva jaosto, joten he eivät kilpaille rahoituksesta muiden taidetoimijoiden kanssa.

Testing Grounds

Seuraava kohde, johon suurin osa meistä kokoontui, oli Australian Center for Contemporary Art Southbankin kaupunginosassa, Boon Wurrung -kansan mailla. Johtaja Max Delany ja kuraattori Annika Kristensen tekivät kanssamme kierroksen Unfinished Business: Perspectives on Art and Feminism -näyttelyssä, jossa oli esillä feminististä taidetta viideltä vuosikymmeneltä.

Näyttely tarjosi kiinnostavia näkymiä 1970-luvun pioneereista internetajan monimediaalisiin milleniaaleihin. Se esitteli mm. Australia’s First Women’s Art -liikkeen pioneerin Frances Phoenixin, joka oli mukana Women’s Domestic Needlework -ryhmässä 70-80 -lukujen vaihteessa ja taiteilija-dj Hannah Brontën, joka työskentelee videon, valokuvan, rap-musiikin ja muodin parissa. Kuratoinnissa näkyi intersektionaalisuus, sukupolvien välinen dialogi, aktivismi ja huumori.

Iltapäivän paahteessa kokoonnuimme The Next Wave -festivaalin kokoustilaan, jossa taiteellinen johtaja Georgie Meagher kertoi meille festivaalin tuotantomallista. Olen seurannut Next Waven ohjelmaa siitä asti, kun tapasin Georgien vuonna 2015 Helsingissä hänen ollessaan HIAP:in vieraana, ja tutustunut sen jälkeen moniin festivaalin inkubaattori-tyyppisen ohjelman käyneeseen taiteilijaan.

Ohjelma kestää noin kaksi vuotta, jonka aikana taiteilijat tapaavat toisiaan prosessin eri vaiheissa, työskentelevät oman projektituottajan kanssa ja saavat mentorointia viestintään, rahoituksen hakemiseen ja saavutettavuutta koskeviin kysymyksiin. The Next Waven taiteilijoille on yhteistä se, että viiden minuutin sisällä keskustelun aloittamisesta he kertovat minulle kollegoidensa töistä ja suosittelevat tutustumaan näiden teoksiin. Uskon, että tällainen solidaarisuus liittyy tuotantomalliin, jossa taiteilijat työskentelevät yhteisissä laboratorioissa, joissa he seuraavat ja tukevat toistensa prosesseja ja keskustelevat niistä.

Hanna Nyman ja minä osallistuimme illalla vielä Next Wave 2018 -ohjelman julkistustilaisuuteen. Festivaalin ohjelma koostuu esityksistä, näyttelyistä, rituaaleista ja tapahtumista kuten bileistä, konserteista ja keskusteluista.

Ehdimme juoda kukkacocktailit sekä kuulla ja nähdä – sillä kaikki puheet tulkattiin viittomakielelle – Wurundjeri ja Boon Wurrung -kansojen vanhimpien tarinoita Welcome to country -seremonian yhteydessä ennen kuin kiirehdimme Sydneyn koneeseen.

 

Sydneyn biennaalin kipupisteitä

Seuraavat kolme päivää kuluivat pääasiassa Sydneyn biennaalin eri kohteissa. Itselleni isot taidebiennaalit ovat kokonaisuuksina hankalia hahmotettavia. Havainnoin biennaalia ehkä enemmän näkyväksi tehtyjen institutionaalisten käytäntöjen kuin itse teosten tai kuratoriaalisten linjausten kautta.

Neljä vuotta sitten osa Sydneyn biennaalin taiteilijoista vetäytyi näyttelystä ja yli puolet allekirjoitti avoimen kirjeen, jossa vaadittiin biennaalia lopettamaan sponsoriyhteistyö Transfield Holdings -yhtiön kanssa. Yhtiö omistaa osan Transfield Services -yhtiöstä, joka pyöritti ihmisoikeusloukkauksista tunnettuja, Manus Island- ja Naurusaarilla toimivia turvapaikanhakijoiden prosessointi- ja säilöntäyksiköitä. Biennaali taipui lopulta boikotin saaman julkisuuden alla ja irtisanoi yhteistyön Transfield Holdingsin kanssa. Boikotista nousi laaja yhteiskunnallinen ja poliittinen keskustelu yksityisen ja julkisen rahan roolista taidepolitiikassa.

Monien mielestä boikotti johti seuraavan kahden vuoden aikana laajoihin julkisen tuen leikkauksiin sekä tulonsiirtoihin Australia Councilin sisällä niin, että tuet siirtyivät yksittäisiltä taiteilijoilta sekä pieniltä ja keskisuurilta taideorganisaatioilta isoille. Rahoitus on palaamassa, mutta taidepolitiikasta keskustelu on edelleen kivuliasta Australiassa.

Turvapaikanhakijoiden kokemat ihmisoikeusloukkaukset olivat voimakkaasti esillä myös tämän vuoden biennaalissa, tosin hyvin eri tavalla kuin neljä vuotta sitten. Biennaalin ”center piece” oli Ai Weiwein Law of the Journey, Cockatoo-saaren telakkahallin täyttävä 60 metriä pitkä kumivene, joka oli ahdettu äärimmilleen kasvottomia ihmisfiguureja. Taiteilijalla oli myös toinen työ Artspacessa, feikkipelastusliivien päällä makaava kristallipallo Crystall Ball.

Ehkä yksi tökeröimmistä taidetapahtumista, jossa olen koskaan ollut läsnä, oli Ai Weiwein ja kuraattori Mami Kataokan keskustelu loppuunmyydyssä Sydneyn oopperatalossa. Weiwei kiersi Kataokan kysymykset tai vastasi vitsailemalla ja kommentoimalla kuraattorin asua samalla kun valkokankaalla pyöri mediasta tuttu kuvasarja turvapaikanhakijoista matkalla Eurooppaan.

Ai Weiwein ympärillä pyörivä henkilöpalvonta yhdistettynä edellä mainittujen teosten tapaan sekä yksinkertaistaa monimutkaisia asioita että kerätä huomiota turvapaikanhakijoiden kärsimyksellä oli jotain niin kovaäänistä ja häiritsevää, että tuntui vaikealta nähdä muut teokset näiden aiheuttaman metelin yli. Se oli harmi, sillä näyttely tuntui muuten hyvin hienovaraiselta ja monikerrokselliselta.

 

Sydney, 14. maaliskuuta

Ensimmäinen biennaalipäivämme alkoi Welcome to Country ja Smoking -seremonioilla Art Gallery of New South Walesin portailla. Sydneyn kaupunki on rakennettu Gadigal ja Eora -kansojen maille, ja seremoniat suorittivat näiden kansojen vanhemmistoihin kuuluvat henkilöt. Lyhyessä tilaisuudessa kuultiin myös biennaalin hallituksen puheenjohtajaa ja Mami Kataokaa.

Carriageworks

Tapasimme lyhyesti Australia Council For The Artsin visuaalisten taiteiden jaoston johtajan Laura McLeodin ja jatkoimme sitten Red Fernin kaupunginosaan, Carriageworks -kulttuurikeskukseen. Johtaja Lisa Havilah esitteli meille Carriageworksin monipuolisia tiloja ja toimintakonseptia. Oli yllättävää, että keskus pyörii yli 70-prosenttisesti omarahoituksen varassa ja silti he onnistuvat tekemään taiteellisesti hyvin korkeatasoista ohjelmaa.

Illalla kävin Firstdraft-galleriassa Runaway-taidejulkaisun järjestämässä keskustelutilaisuudessa, joka kuului Keir-säätiön Choreographic Award -kilpailun ohjelmaan. Samaan aikaan biennaalin aloitusviikolla Sydneyssä järjestettiin kilpailun finaali ja siihen liittyvää oheisohjelmaa. Tilaisuudessa nähtiin ote koreografi-tanssija Rhiannon Newtonin teoksesta ja keskusteltiin kuratoinnista ja yhteistyöstä tanssin tutkija Lizzie Thomsonin moderoimana.

 

Sydney, 15. maaliskuuta

Seuraavana päivä alkoi opastetulla kierroksella Cockatoo -saarelle. Saari on Unescon maailmanperintökohde, ja sillä on monivaiheinen historia. Pisimpään sitä ovat asuttaneet kakadulinnut. Ensimmäiset ihmisasukkaat olivat Eora-kansaa. Kolonialistit tulivat 1800-luvulla ja tekivät saaresta vuoroin vankilan, telakan, laivaston tukikohdan, koulukodin ja sotilastukikohdan.

Saarella on paljon upeita tiloja, ja useimmat teokset oli rakennettu todella hienovireisessä vuorovaikutuksessa tilan ominaisuuksien, kuten luonnonvalon, korkeuserojen sekä eri materiaalien ja materiaalisuuksien kanssa. Tapasimme kierroksella sattumalta taiteilija Yasmin Smithin, joka valmisteli Drowned River Valley -teostaan. Se on teos, työpaja ja prosessi, jossa hän kerää suolavettä ja mangrovepuuta uhanalaisilta suolavesialueilta ja kutsuu biennaalikävijät rakentamaan suolan keräämiseen käytettäviä saviastioita saarelle rakennetussa ulkoilmastudiossa.

 

Sydney, 16. maaliskuuta

Viimeinen yhteinen opintomatkapäivä alkoi Museum of Contemporary Art Australiassa, jonka johtava kuraattori Blair French esitteli meille museon toimintaa ja kokoelmia. Museon tiloissa järjestettiin myös Australia Council for The Artsin verkostoitumislounas, tai ehkä paremminkin verkostoitumisdrinkit.

Iltapäivällä vierailimme Artspacessä, jossa tapasimme organisaation johtajakaksikon Alexie Glass-Kantorin ja Michelle Newtonin. He kertoivat meille Artspacen eri vaiheista ja kamppailuista taiteilijavetoisena galleriana gentrifikaatioprosessien ytimessä.

Vierailun jälkeen osa ryhmästä tapasi Performance Space -esitystaidetilan kuraattorin Jeff Khanin. Performance Space toimii Carriageworksin tiloissa ja järjestää mm. residenssejä, työpajoja ja vuosittaista Liveworks-festivaalia, jonka ohjelmistossa esitetään kokeellista esitystaidetta lähinnä Australian, Aasian ja Tyynenmeren alueilta.

Illalla suurin osa delegaatiostamme kokoontui vielä Carriageworksiin katsomaan Keir Choreographic Award -finaalia, jossa neljä koreografia – Melanie Lane, Nana Biluš Abaffy, Luke George ja Amrita Hepi – kilpailivat 30 000 Australian dollarin suuruisesta palkinnosta. Kilpailun yhteydessä tuotettiin kahdeksan täysin uutta, enintään 20 minuutin mittaista näyttämöteosta, joista neljä valittiin finaaliin.

Finalistien työt olivat keskenään todella erilaisia, mikä teki näytöksestä kiinnostavan ja tuomariston työstä todella vaikean. Illan jatkoilla keskusteltiin paljon siitä, millaisen kontekstin kilpailuasetelma antaa ja miten se vaikuttaa nuoriin tekijöihin, joilla on lopulta aika vähän mahdollisuuksia tuottaa omia teoksiaan institutionaalisessa kontekstissa.

 

Lopuksi

Australian kolonialistinen historia on äärimmäisen väkivaltainen. Väestöstä enää 2,8 % kuuluu alkuperäiskansoihin. Taidekentällä alkuperäiskansataiteilijat ovat kuitenkin melko hyvin edustettuina nimenomaan taiteilijoina, ei taidelaitosten johtajina tai kuraattoreina. Oli mielenkiintoista huomata, että lähes kaikissa taideinstituutioissa, joissa vierailimme, esitettiin alkuperäiskansoihin kuuluvien taiteilijoiden teoksia. Jokaisen nettisivuilla mainittiin heimo, jonka maille taidelaitos oli rakennettu ja tärkeimpien julkisten tilaisuuksien alkuun järjestettiin aina Welcome to Country -seremoniat.

En osaa sanoa, millaisia vaikutuksia näillä symbolisilla eleillä on alkuperäiskansaoikeuksiin ja niihin kuuluvien ihmisten elämään. Uskon kuitenkin, että tiedostaminen ja nimeäminen ovat tärkeä osa yhteiskunnallista asennemuutosta.

Millaisilla käytännöillä suomalainen taidekenttä voisi edistää dekolonisaatioprosesseja? Miten voisimme tukea alkuperäiskansa saamelaisten itsemääräämisoikeutta? Uskon että Framen opintomatka Australiaan herätti vastaavanlaisia kysymyksiä monilla. On kiinnostava nähdä, millaisiin toimiin ne mahdollisesti johtavat meidän opintomatkalaisten ja edustamiemme instituutioiden toiminnassa.

 

Lähteet:

http://aboriginalhistoryofyarra.com.au

http://www.bbc.com/culture/story/20140402-arts-season-of-controversy

https://www.theaustralian.com.au/arts/coalition-punished-artists-for-biennale-boycott-by-cutting-funding/news-story/6ebf1792902f887c60fb93c1c722bc76

http://www.cockatooisland.gov.au/visit/our-history

http://www.abs.gov.au/ausstats/abs@.nsf/MediaRealesesByCatalogue/02D50FAA9987D6B7CA25814800087E03?OpenDocument

 

Kuvat: Satu Herrala