Frame Contemporary Art Finland täytti viisi vuotta

Frame Contemporary Art Finland juhli viittä ensimmäistä vuottaan joulukuussa 2017 vuosittaisten pikkujoulujuhlien yhteydessä. Juhlapuheen piti Taideyliopiston Kuvataideakatemian professori Anita Seppä. Frame-säätiö perustettiin vuonna 2012 vahvistamaan suomalaisen nykytaiteen asemaa ja näkyvyyttä, tukemaan kansainvälistä toimintaa sekä edistämään kentän toimijoiden yhteistyötä Suomessa ja ulkomailla.

 

Professori Anita Sepän juhlapuhe

Anita SeppäRakkaat ystävät,

Olen saanut etuoikeuden toivottaa teidät tänään tervetulleeksi Frame-säätiön viidensiin pikkujouluihin. Kun aloin pohtia, millaisia asioita tahtoisin jakaa tänään kanssanne, ajattelin ensimmäiseksi satavuotista itsenäisyyttään juhlivaa Suomea, yhteisöllisyyttä ja taidetta.

Tajusin toki heti perään, että nämä mieleeni spontaanisi pulpahtaneet aiheet kuulostavat hämmentävän mahtipontisilta, ja ettei ole mahdollista puhua aiheesta tyhjentävästi pikkujouluissa.

Onneksi olin kysynyt Framesta, kauanko minun toivotaan puhuvan, ja saanut vastaukseksi, että saisin puhua vaikka koko illan, jos huvittaa.

Aloitetaan siis Suomesta ja yhteisöllisyydestä.

Tässä vaiheessa on ehkä syytä pyytää myös anteeksi, koska aion aluksi valittaa hieman.

 

On satavuotisjuhlien aika, mutta samalla on mahdotonta olla panematta merkille, miten Suomen poliittinen ilmapiiri on kääntynyt historiallisesti uudella tavalla sisäänpäin.

Olemme itsenäisenä kansakuntana kypsässä iässä, mutta eriarvoisuus ja köyhyys kasvavat kohisten, rasismi, vihapuhe, vähäpuhe ja suvaitsemattomuus ovat vaarallisesti normalisoitumassa ja koulutusta on leikattu viime vuosina ennennäkemättömän tuhovoimaisella giljotiinilla.

Sivistys ja vapaa taide ovat myös politisoituneet Suomessa uusilla tavoilla. Silloin harvoin, kun jommastakummasta kuulee nykyään ylipäänsä puhuttavan, ilmassa leijailee omalaatuinen selittelyn tai puolustautumisen tarve – ikään kuin näillä suomalaisen identiteetin ja hyvinvoinnin kivijaloilla ei olisi enää lainkaan itsestään selvää olemassaolon oikeutusta.

Monia meistä ahdistaa myös äärioikeiston mielenosoitusten nopea vakiintuminen osaksi katukuvaa ja arkea – samoin kuin pelon, aggression ja vihan ilmapiiri, jota nämä liikkeet osoittavat empimättä erilaisia etnisiä, seksuaalisia, kulttuurisia ja poliittisia toiseuksia kohtaan.

Satavuotias suomalainen äärioikeisto on avoimesti demokratian vastainen. Se haluaa saada aikaan poliittisen vallankumouksen, joka oikeuttaa myyttisen kansanosan nimeltä ”kantasuomalaiset” hallinnoimaan yksinoikeudella Suomea ja myös mielikuvia sen menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Tämä kuvitteellinen yhteisö ei ole nykyisen äärioikeiston oma keksintö, vaan pikemminkin eräänlainen päivitys varhaisemmista fasismin ja nationalismin muodoista.

Mikä tässä skenaariossa sitten häiritsee?

 

Jos satavuotiaan Suomen populistinen äärioikeisto saisi päättää, ”kansainvälinen vieras aines” pyrittäisiin karsimaan mahdollisimman vähäiseksi suomalaiseksi nimetystä väestöstä sekä sen kulttuurista ja taiteesta.  Tällainen utopia on hämmentävä ja myös käytännössä järjetön.

Nykyään tiedämme varmuudella, että ns. suomalaisen kansan geneettinen variaatio on suurempaa kuin missään muussa Euroopan maassa. ”Kantasuomalaisia” ei siis ole geneettisesti olemassakaan – ei ole koskaan ollut, eikä tule olemaan. Lähimpänä tätä monikollista ”meitä” ovat kansoina virolaiset ja ruotsalaiset, mutta meidän kirjava verenperimämme – johon myös Zacharias Topelius tapasi viitata puhuessaan 1800-luvulla suomalaisuudesta – on liitetty vuosisatojen saatossa myös mongoleihin ja muihin ”itäisiin kansoihin”, ”tummahipiäisiin” saamelaisiin, venäläisiin tai vain yleisemmin eurooppalaisiin kansoihin. Huomattavan monissa kantasuomalaisissa virtaa myös romaniverta.

Yhtenäinen Suomen kieli ja kulttuuri ovat niin ikään keinotekoisesti luotuja nationalismin kulta-ajan rakennelmia. Vielä 1800-luvulla suomalaiset puhuivat siinä määrin toisistaan poikkeavia murteita, että Itä-Suomen ihmiset eivät välttämättä ymmärtäneet lainkaan länsisuomalaisia. Yhteisen kielen luomiseen tarvittiin oppineen eliitin aikaansaama kulttuurinen liike fennomania, joka halusi tarjota kaikille yhteisen suomen yleiskielen ja kulttuurin ihanteen Venäjän suurruhtinaskunnassa elävälle, henkisesti ja materiaalisesti takapajuiselle monikulttuuriselle suomalaiselle väestölle – ja pyrki näin nostamaan perifeeriset metsäläisesiäitimme ja -isämme astetta lähemmäs Eurooppalaisten sivistyskansojen elintasoa.

 

Suomen kielen ja kulttuurin aseman voimistaminen eivät olisi olleet mahdollisia ilman Venäjän valtion aiempaa suosiollista suhtautumista suomalaisten sivistämiseen.

Itsenäisen Suomen kehityksen yksi merkittävimpiin kuuluva merkkipaalu sijoittuukin vuoteen 1809, jolloin Suomi siirtyi hallinnollisesti Venäjän valtion alaisuuteen, ja Tsaari Aleksanteri I alkoi kehittää voimakkaasti yliopistoa osoittamalla korkeakoulutukseen huomattavasti lisävaroja. Vähän myöhemmin, vuonna 1828, Suomen Suurruhtinaskunnan korkein opetus siirrettiin Turusta uuteen hallinnolliseen keskukseen Helsinkiin.

Uudessa pääkaupungissa yliopisto sai tehtäväkseen kouluttaa Suomen suurruhtinaskuntaan virkamiehistön. Yliopiston oli myös määrä toimia Saksassa kehitetyn Humboldtilaisen sivistysyliopiston ihanteita vaalivana arvoyhteisönä, joka tutkii ihmistä ja häntä ympäröivää luontoa.

Helsingin yliopiston ensimmäinen rakentajasukupolvi julisti myös vapaan taiteen edistämisen osaksi Suomen virallista poliittista ohjelmaa. Tämä arvo kirjattiin sittemmin Suomen perustuslakiin, ja se on voimassa yhä.

Yliopiston statuuttien ensimmäisen pykälän sisältö kuuluu kokonaisuudessaan näin:

Keisarillinen Aleksanterin yliopisto on perustettu edistämään tieteiden ja vapaiden taiteiden kehitystä Suomessa, ja sen ohessa kasvattamaan sen nuoriso keisarin ja isänmaan palvelukseen.

Sivistysyliopiston tuli siis kantaa ensisijaista vastuuta virkamies- ja kansalaismoraalista, jakaa sivistystä ja vastuuta, kasvattaa omakohtaiseen ajatteluun ja vapaaseen tutkimukseen. Se sai myös tehtäväkseen luoda Suomen suurruhtinaskunnan monikulttuurisesta ja monikielisestä, takapajuisesta väestöstämme kansakunnan – ja näin myös tapahtui!

Tiettävästi missään muualla maailmassa yliopistolla ei ole ollut yhtä keskeistä tehtävää kansallisen identiteetin luomisessa kuin tsaarinaikaisessa Suomessa.

Venäläisten maahamme perustama sivistysyliopisto on kouluttanut suurimman osan suurnaisistamme ja -miehistämme. 1900-luvun lopun hyvinvointivaltiomalli – eli pohjoinen sosialismi – teki lopulta mahdolliseksi myös sen, että ei-akateemisten perheiden ja työläisperheiden lapset – joihin itsekin kuulun – pääsivät lopulta opiskelemaan vapaasti valitsemansa ammatin. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että piskuinen kansakuntamme on pärjännyt tähän asti poikkeuksellisen hyvin Pisa-kokeissa.

Kiitos näistä lahjoistasi suomen kansalle Aleksanteri I!

Ja kiitos kansainvälisiä kulttuurivaikutteita ja ihmisten tasa-arvoa taidokkaasti rakentanut suomalainen kansa!

Puheeni Suomi-osio on lähestymässä loppuaan.

Vielä muutama sana vapaasta taiteesta.

Äärioikeiston poliittinen fantasia monokulttuurisesta kansasta korostaa edelleenkin sitkeästi vastakkainasettelua ”kansallisen taiteen” ja ”kansainvälisten vieraiden vaikutteiden” välillä, aivan kuten kansallismielinen fennomaanien eliitti teki 1900-luvun alun Suomessa – ja vähän myöhemmin natsit Saksassa. Itse en ole koskaan ymmärtänyt, mitä kansallisella taiteella tarkoitetaan, enkä löydä tälle fantasialle juuri lainkaan perusteita historiasta. Kaikki on pikemminkin lainaa ja kulttuurisesti sekoittunutta.

Venäjän vallan aikana luotu ”suomalainen” realismi, esimerkiksi, ammensi taiteelliset vaikutteensa pääsääntöisesti 1800-luvun puolivälin ranskalaisesta taidefilosofiasta ja taiteesta – vaikkakin poika ja varis ovat toki myös kovasti tuohon aikaan maalla eläneiden köyhien suomalaisten näköisiä. Paikallisiin mytologioihin ja luonnonmaisemiin keskittyvä taide ja primitivismi rantautuivat meille niin ikään muualta, samoin kuin modernin taiteen uusi kieli.

Itsenäistyvän Suomen ylikorostuneen kansallismielinen eliitti rohkeni kuitenkin peräänkuuluttaa vuosisadan alussa uudenlaista nationalistista taidepoliittista ohjelmaa – jolla oli todellisuudessa syvästi ristiriitainen suhde sekä kansaan, että kansainvälisyyteen – kuten Marja-Terttu Kivirinta osoittaa mainiossa väitöskirjassaan Vieraita vaikutteita karsimassa. Näitä paradokseja ja ristiriitoja populistinen kulttuuripolitiikka ei vielä tänäänkään joko tunne tai tunnusta.

Kulttuurinen erityisyytemme Euroopan laitamilla elävänä vanhana metsäläiskansana on myös ilon aihe, ja onneksi ajoittain muillekin kuin meille. Vuonna 2017 kansalliseen mytologiaan liittyvät fantasiat saivat oivan muotoilun Suomen Venetsian paviljongissa esitellyssä teoksessa The Aalto Natives. Taiteilijakaksikko Erkka Nissinen ja Nathaniel Mellors onnistui tämän teoksen avulla käsittelemään nykytaiteen keinoin kansallisidentiteettiin ja kansalliseen historiaan liittyviä kliseitä niin osuvalla huumorilla, että Framen ylläpitämästä Aalto-paviljongista tuli kesän aikana yksi Biennalen suosituimmista kohteista.

Minulla on ollut ilo ja etuoikeus tehdä läheistä yhteistyötä Framen kanssa viime vuosina Venetsiassa ja nähdä läheltä, miten paljon kovaa työtä ja korkeatasoista kansainvälistä osaamista Suomessa tuotetun nykytaiteen vienti vaatii. Historiallisesti ajateltuna Framen kaltaiset arvoyhteisöt – ja samaan joukkoon voidaan lukea myös museot, galleriat, Taideyliopisto ja muut keskeiset vapaan taiteen ohjelmaa ylläpitävät organisaatiot – jatkavat Venäjän vallan aikana luodun suomalaisen sivistysyliopiston ja vapaan taiteen kansallisesti tärkeää ohjelmaa.

Minun suurimpia idoleitani nykyajassa ovat vapaat taiteilijat ja vapaat kriittiset tutkijat. Ihmiset, jotka kuuluvat myöskin edellä mainittuun arvoyhteisöön, mutta laittavat muita rohkeammin likoon koko elämänsä ydinresurssit jalostaakseen materiasta ja rahasta sivistystä ja henkistä pääomaa. Rakentaakseen Suomea ja suomalaisuutta, johon minä koen kuuluvani ja joka pitää minut henkisesti elossa. Vapaat taiteilijat ja tutkijat rakentavat uskomattomalla sitkeydellä ja rohkeudella meille myös taukoamatta malleja olla viisaasti auki suhteessa nykyisyyteen, menneeseen ja tulevaan yhteisöllisyyteen – siis myös elämän ennalta arvaamattomiin muotoihin ja mahdollisuuksiin.

Kuten itämainen filosofi Chuangtse muistuttaa meitä vuosituhansia vanhassa mietelmäkokoelmassaan Joutilaan vaellus, ainoastaan tällä tavoin avoin ja olosuhteisiin joustavasti mukautuva ihminen voi olla kestävällä tavalla voimakas ja vapaa. Chuangtsen sanoin:

”Minkä olen saanut, olen saanut koska aika oli siihen kypsä; minkä menetän, menetän, koska sen aika on ohi. Jos myönnyn oikeaan ajankohtaan ja pitäydyn asioiden oikeaan järjestykseen, ei suru eikä ilo astu sisään. Tätä sanottiin entisaikaan ”sidotun vapauttamiseksi”. Jotkut eivät kykene vapauttamaan itseään ulkopuolisten asioiden siteestä. Mutta mikään ei voi alistaan Taivaan tahtoa, ei milloinkaan. Miksi siis minua kiukuttaisi?

Näillä sanoilla haluan toivottaa mitä arvorikkainta ja rakentavasti avointa tulevaisuutta 100-vuotiaaksi julistautuneelle Suomellemme ja 5-vuotiaaksi julistautuneelle Framellemme!

Lämmin kiitos myös tämän iltaisesta kestiystävällisyydestä ja läsnäolevan tärkeän arvoyhteisön koolle kutsumisesta jälleen kerran näiden pikkujoulujen merkeissä.

Hauskaa iltaa!